Yön mietin ja vatvoin. Tiedän, että en ole puhunut lääkärin kanssa. Tiedän, että ei olla päästy edes hoitojonoon, saati hoitoihin. Tiedän, että kaikki on alussa. Ja ainahan on mahdollista, ettei lasta tule vaikka viat olisi pienempiä tai niitä olisi ollenkaan. Mutta ekaa kertaa itselle se mahdollisuus tuli täysin päivänselväksi. Me ei ehkä saada lasta. Toki se on pyörinyt jo mielessä ja teksteissä aiemminkin, mutta tuo yksi kirje heilautti sen täysin realistiseksi mahdollsuudeksi.

Kysyin eilen mieheltä, että mitä luulet, saadaanko me lapsi. Sen mielestä tottakai. Ihanaa, että se ottaa tämän näin, vaikka kyllähän mä nään, että asia painaa sitäkin ja syyllisyydentunto kalvaa. Yritin painottaa, että syyllisyys on ihan turhaa. Eihän se ite sitä ongelmaa aiheuta.

Tällä hetkellä on vähän epätoivoinen olo. Toivon, että ensi viikolla lääkäri valaa muhun samaa uskoa, mitä viimeksikin.