Mielessä myllertää. Jännitys, ahdistus, pelko ja toisaalta toivo vuorottelevat. Ahdistaa kun lääkäriaika tuntuu olevan ikuisuuden päässä. Vaikka eihän silloin mitään tapahdu, mutta jotenkin oloa rauhoittaa ajatus, että asiaa aletaan selvittämään.

Mies on mieheksi yllättävänkin avoin tunteistaan, mutta toisaalta en saa keskustelussa ihan sitä vastavuoroisuutta, mitä joskus epätoivon hetkinä kaipaan. Epätoivoon uppoaminen on tietysti turhaa, kun en edes vielä tiedä onko tämä toive ihan toivoton, mutta se hetki kun menkat taas alkaa. Sen hetken sanoin kuvaamaton pettymys, varsinkin parilla viimeisellä kerralla. Toisaalta en tiedä, voiko sitä hetkeä ymmärtää kukaan muu kuin toinen nainen samassa tilanteessa. Joskus mietin, että pitäisikö jollekin ystävälle tai esim. siskolle kertoa tästä. En vain jotenkin saa niitä sanoja ulos. Ei olla siis kerrottu kenellekään läheiselle, että edes yritämme. Viime aikoina on läheltä alkanut tulemaan "painostusta", koskas teille tulee lapsia jne. Nekin tuntuvat kuin puukon iskuilta, luuletteko, että se on aina niin helppoa?!

Iloisiakin asioita. Tehdään pintaremonttia asunnossa, johon muutettiin viime syksynä. Isompaa remonttia on kesällä luvassa, eiköhän tästä vielä tule meidän koti.