Järkyttävää miten aika kuluu. Viime viikolla pakkailin pieneksi menneitä vaatteita pois, nyt jo, vaikka poika on vasta 6 viikkoa. Haikeus iski ja käsitys siitä, että tästä vauva-ajasta kannattaa varmaan nauttia. Tätä menoa tämä ei kauaa kestä.

Kun on tooosi väsynyt niin on silti tosi vaikea nauttia. Mutta sitten keksittiin perhepeti ja elämä helpottui heti! Babu nukkuu siis nyt samassa sängyssä. Kokeiltiin Vaavi-sänkyä mun vieressä, joka helpotti elämää noin viikon. Sitten unet siellä alkoi kestämään n. 20min kerrallaan ja mä olin pikapikaa ihan zombikunnossa. Yksi yö babu jäi vähän niinkuin vahingossa viereen nukkumaan. Ja onkin sitten nukkunut siitä lähtien, kaikki nukutaan paremmin siitä johtuen. Ei ne unet nyt edelleenkään mitään superpitkiä ole, mutta enemmän kuin 2-3h jaettuna moneen pätkään. Itku on tullut noina öinä useampana kertana, mutta nyt elämä vaikuttaa vähän inhimmillisemmältä :)

Neuvolassa käytiin eilen. Babu on nyt yli 2kg painavempi kuin sairaalasta kotiin lähdettäessä ja pituuttakin on tullut 7cm. Etenkin pituus näkyy, mieletön venähdys tapahtunut. Toki painokin näkyy pyöreinä poskina ja pulleana vatsana, mutta edelleen poika on siro rakenteeltaan. Babuhan oli mitoiltaan syntyessään 3035g ja 50cm, alimmillaan paino oli 2880g.

Eilen oli myös eka kerta kun olin yksin Babun kanssa liikkeellä. Busseiltiin neuvolaan ja jäätiin hetkeksi sen jälkeen tekemään kauppa- ja apteekkireissu. Mua jännitti ihan hirveesti niinkin yksinkertainen asia kuin bussilla kulkeminen vaunujen kanssa. Hyvinhän se kuitenkin meni ja sain varmuutta jatkossakin liikkua bussilla. Ihana se vapauden tunne liikkua tuolla itsekseen ja ymmärtää, ettei se elämä nyt niin vaikeaa ole kodin ulkopuolella vauvankaan kanssa. Imetin neuvolan jälkeen neuvolan lastenhoitotilassa ja Babu nukkui tyytyväisenä vaunuissa kun talssin pitkin katuja. Niin pieniä asioita, mutta tekivät tämän mamman päivästä niin hyvän :) Elämä on aika kivaa <3

Raskauden aikainen päivittely jäi sitten totaalisesti, koska meillä on täällä pienen pieni poikavauva :)  Tai no, ei se enää edes tunnu niin pieneltä. Pikkumies, babushka, babu täytti eilen huikean 1kk. Kasvaa kohisten ja silmissä. Poika syntyi siis laskiaissunnuntaina 10.2.13. Synnytys oli raskas eikä ihan heti tee mieli mennä uudestaan, mutta hengissä selvittiin. Koko perhe :) Poika on rauhallinen, hyväntuulinen. Ihana kertakaikkiaan. Mua toki väsyttää, univelkaa kertyy eikä elämä aina näytä parhaita puoliaan väsyneenä. Mutta onnellinen olen ja yritän nauttia tästä liian lyhyestä vauva-ajasta.

Raskaus sujui kohtuullisen hyvin, mitä nyt jouduin loppuajasta sairaslomalle lepoon kun jatkuvasti supisteli ja kipeästikin. Vauva pysyi kuitenkin sisäpuolella aina 39+4viikolle. Raskausaika oli kuitenkin muuten mielekästä aikaa ja jollain tapaa jopa kaipaan sitä. Tietysti mulla oli etuna se, että paino ei juuri noussut (+6kg), joten olo oli kevyt läpi matkan. Paino olisi saanut nousta enemmänkin, nyt imettäessä paino vain koko ajan tippuu :(

Vuoden alku oli muuten hyvin raskas. Menetimme perheenjäsenen, meidän ensimmäisen yhteisen kissan. Lenni nukkui rauhoteainereaktion seurauksena eläinlääkärissä täysin yllättäen. Suru on ollut valtava ja ikävä käsittämätön. Kissat on meidän perhettä, meidän lapsia ja meidän rakkaita. Tuntuu kuin sydän olisi revitty palasiksi. En koskaan unohda sitä hetkeä. En koskaan unohda sitä kissaa. Se oli mun elämäni Kissa, sellaisia otuksia ei kovin montaa tule. Jos yhtään. On vaikea vieläkään käsittää, että en enää koskaan saa painaa nenääni sen punaiseen turkkiin eikä se enää koskaan tule illalla mun kainalooni kehräämään. Vaikka riemu vauvasta on mieletön, meidän koti on silti tyhjemmän oloinen. Yksi meistä puuttuu.

Tässä pikaiset päivitykset. Yritän tätä päivitellä itselleni päiväkirjaksi ja muistoksi nyt kun vauva on maailmassa.

Meillä etenee mukavasti :) Np-ultrassa kävin viime viikolla, sen mukaan raskaus olis noin 4 päivää pidemmällä, mutta tässä vaiheessa ei siis laskettua aikaa lähdetty muuttamaan. Tämän hetkinen LA on siis 13.2. Niin ja Np-ultrassa kaikki oli tooooosi hyvin ja sain mukaan liudan kuvia. Mies ei päässyt tälläkään kertaa mukaan, mutta tulee huomiselle neuvolakäynnille, jossa toivon mukaan kuullaan edes sydänääniä.

Yhdelle kaverille olen kertonut, mutta kukaan muu ei vieläkään tiedä. Hassua, kun yhtäkkiä ei olekaan kiire kertomisen kanssa vaan on oikeastaan kivaa kun tää on vielä vaan meidän juttu. Mulla tosin on vatsa alkanut yhtäkkiä jo vähän pyöristymään, että ei tätä kai hirveen kauaa piilotella :D

Olo on ollut nyt hyvä. Tosin kaamea väsymys on ottanut vallan, mutta noin muuten. Pari viikkoa sitten vedin kunnon migreeniputken, että meinasin joutua jo lähtemään päivystykseen hakemaan apua, mutta jotenkin sitten vaan sinnittelin. Seuraavalla kerralla, jos sellainen tulee, en kyllä enää jaksa kärsiä.

Päänvaivaa aiheuttaa miten kissojen kanssa toimitaan. Nämä kun nukkuvat nykyisellään meidän kanssa, mutta mites sitten jatkossa? Pitäiskö öiksi alkaa sulkemaan pois pois makkarista vai miten... Kissat ehkä selviäis ajan kanssa tästä järkytyksesta, mutta enemmän olen huolissani miten itse kestän tämän... :) No, pohdinta jatkukoon.

Päätän blogihiljaisuuden ensimmäisen ultran jälkeen. Eli kohdussa kölli viikkoja 8+1 vastaava ihmisen alku ja sydän sykki mainiosti :) Nyt tuntuu hieman konkreettisemmalta,vaikka vieläkin jotenkin vaikea uskoa tätä todeksi.

Viime viikot on menneet vaihtelevasti verisiä tuhruvuotoja säikähtäen, ympärivuorokauden oksentaen ja toisaalta voiden taas vallan hyvin. Pääsääntöisesti olen voinut siis  ihan ok, mitä nyt ruoka ei ihan kauheesti maistu ja hampaiden peseminen on haasteellista. Toi ympärivuorokautinen oksentaminen onneksi meni ohi.

Kuukauden verran odottelemme miten etenee, ennen kuin kerromme kenellekään.Hiljaa totutellaan itse ajatukseen.

Muuten alamme pikkuhiljaa palailemaan arkeen. Remontti on vieläkin kesken, mutta asumme sentään jo kotona. Kissat joutuu vielä paljon majailemaan eristettyinä makuuhuoneessa, muttta ehkä tämä tästä helpottaa. Mutta voin sanoa, että en ihan heti ole mitään remonttia suunnittelemassa. On tää vaan niin rankkaa.

Soitin tänään neuvola-aikaa, pääsen kuukautisista laskettuna tasan viikolla 8 ekan kerran katsomaan onko tuolla masussa oikeesti elämää. Tässä kuussa vielä kuulen noi mun hyytymistekijälabrojen tulokset, toivottavasti ne olis ok.

Olen pohtinut tuota lapsettomuuden kokemusta. Me emme ainakaan toistaiseksi ehtineet labroja pidemmälle, eli kovin helpolla verrattuna moneen muuhun. Jännä se jonkinlainen syyllisyyden tunne. Enhän edelleenkään tiedä, miten tässä käy, onko tuolla oikeasti potentiaalista elämää, keskeytyykö raskaus jne., mutta testitodistettavasti olemme saaneet aikaiseksi jotain. Joten en voi tällä hetkellä sanoa, että kärsimme lapsettomuudesta. Toki se on helpotus, mutta jotenkin sitä kokee syyllisyyttä, että pääsee niin helpolla. Vaikkei se tietysti ole keneltäkään pois. Mutta kuitenkin. Kirjoittelen sekavia, mutta toivottavasti joku sai kiinni ajatuksesta.

Kissat ovat olleet miehen hoivissa, kun ollaan remonttievakossa ja majaillaan paljon eri osoitteissa. Kaipaan niitä kainaloon, jotenkin nyt varsinkin olisi tarve päästä niitä halimaan. Kissoista puheenollen yks sukulainen sanoi kun meille tuli ensimmäinen kissa, että nyt te ette voi sitten enää lapsia "hankkiakaan". Öööö, miksei???? No kun kissat on kuulemma pienille vauvoille vaarallisia. Hohhoijaa...  Tohon sanaan hankkia en aio edes puuttua.