Terkalla ja lääkärillä käyty. Ei siinä ihmeempiä tosiaan, tilanteen kartoittelua ja ihmettelyä. Perustsekkaus tehtiin ja lähete labroihin ja mieheltä simppanäyte. Hassu ja erikoinen lääkäri, mutta ihan empaattinen ja otti huolen vakavasti. Katellaan ensin nää tulokset ja sitten suunnitellaan miten jatkossa edetään. Jotenkin tuntuu, että tästä tulee pitkä tie, mutta onpahan matka alkanut. Lääkärikin tokaisi, että "tästä se sitten kuule alkaa!"

Oli jotenkin helpottavaa puhua jonkun kanssa ääneen asiasta. Olen miettinyt, että jos jonkun läheisenkin kanssa juttelis ja kertois, mutta siihen en jotenkin tunnu olevan valmis. Sitten siitä tulis julkinen asia ja joutuisin asiaa selittelemään aika ajoittain vaikken haluaisi. Helpompi antaa ihmisten olettaa, että tää on meidän oma valinta. Toki ihmiset kyselee koko ajan enemmän, me ollaan oltu melkein kymmenen vuotta yhdessä. Mutta kuuluuko se kenellekään, ei. Ja jotenkin sitä suojelee itseään, jos joutuu hoitoihin ja mitään tulosta ei kuitenkaan tule niin ei tarvi selitellä miksei mitään tapahdukaan jne. Ehkä lapsellista, mutta meidän yhteinen tunne ja päätös asiasta.

Elämää on lapsettomuudenkin "ulkopuolella". Tänään olen harjoitellut nauramista ja nauranut kai vähän varastoonkin, oltiin hyvän ystävän kanssa stand up-keikalla. Käyn aina kun voin kattelemassa eri koomikkojen keikkoja, parasta terapiaa :)