Huomenna, tai no tänään, on vihdoin eka lääkärikeikka. Ahdistaa, pelottaa ja toisaalta en voi odottaa. Jotenkin on ollut tosi vaikeeta, miestä on suunnattomasti alkanut ahdistamaan tää "yrittäminen". Tietyllä tavalla lääkäriajan varaaminen vapautti ja ite yrittäminen on mun kohdalla helpottanut, ei ole niin pakkopullaa. Kaikki muu sitten jännittääkin. Mutta mies on tehnyt nyt tästä päässään hirveen stressinaiheen...

Tänään tosin pillahdin itsekin itkuun. Miten tästä tuli näin vaikeeta. Vauvauutisia ympärillä on vaikka kuinka ja paljon ja me vaan tuskastellaan. En missään nimessä haluaisi olla katkera toisten onnesta ja kumminkin olen. Eihän se ole multa pois jos toiset saavat pieniä kääröjä jne., mutta en selkeästikään ole tarpeeksi hyvä ihminen olemaan kokematta moista katkeruutta.

Mutta nyt kai pitäisi mennä nukkumaan. EIhän huomenna nyt mitään vielä tapahdu, mutta tästä se lähtee. IIK.